Tämä neiti tässä on nimeltään Jilia Gariboldi. Ainoa lajiaan, sillä hänen vanhempansa "siepattiin"  vuosia sitten, he löytyivät myöhemmin vanhuuteen kuolleina. Jilia oli varma, ettei hänen vanhempiaan oikeasti siepattu, he vain halusivat hieman lisää seikkailua viimeisille päivilleen, kuitenkin oli ollut kohtuutonta jättää pieni tyttö yksin suurelle maatilalle seuranaan renki ja kodinhoitaja. Vuodet kuitenkin kuluivat siellä melkoisen nopeasti, ja Jilia oli nyt kyllin vanha muuttamaan omaan kotiin (hän oli kahdeksantoista.) Vanhempien perintörahoilla hän rakennutti itselleen hauskan kivisen murjun, pienen mutta hauskan, jossa hänen sukunsa tulisi asumaan.

 

Tässä vielä kuva murjusta. Eihän se oikeastaan ole murju, sillä se oli hyvin rakennettu ja melkoisen sööttikin se oli (vaikka voihan se olla söötti murju.) Sisälle mahtui keittiö-makuu-olohuone ja vessa.

Jilia tutustui nopeasti naapureihinsa, joista ehdottomasti miellyttävin oli tämä neiti (hänkin naimaton), jonka nimeä hän ei muistanut kysyä. Neiti oli kova juttelemaan Jiliallekin mieluisesta aiheesta, vaatteista nimittäin. He kävivät pitkään keskustelun kummankin  vaatekomerosta, ja Jilia hieman huijasi: hänen ainoa vaatteensa yövaatteiden sun muiden   lisäksi oli se, mikä oli hänen yllään, mutta sitä hän ei nimettömälle neidille kertonut.        Näin hän sanoi: "Voi kyllä minullakin pursuaa vaatekomero täynnänsä, en vain ole vielä ehtinyt purkaa kaikkia vaatteita."

Kului viikkoja ja Jiliaan iski kova halu päästä naimisiin. Niinpä hän soitti ennustajaeukolle, ja kysyi kärsimättömänä, milloin menisi naimisiin. "Kuule arvaappa vain", vastasi eukko, sen sanottuaan eukko katkaisi puhelun, Jiliasta tälläinen vastaus oli hyvin tarpeeton ja hän päättikin olla enää uudestaan käyttämättä eukon palveluita.

Jotain kummaa kuitenkin tapahtui, melko pian hän tutustui erittäin mukavaan (ja oudosti pukeutuvaan) mieheen nimeltä Kalle. Tämä kertoi, että eräs varsin kumma eukko oli lähettänyt hänet tähän osoitteeseen. Kun Jilia kysyi, että miksi Kalle oli eukolla käynyt, tämä vastasi: "No kun niin vain kävi", ja muuta ei Jilia saanut irti.

Yöllä taysikuun aikaan Kalle päätti muuttaa Jilialle, ja näin sitten kävikin. Kalle ei kummoistakaan omaisuutta tuonut mukanaan, mutta varsin hyvän työpaikan kyllä.

Kallelle tehtiin myös suuri muodonmuutos, jonka kädenjälki oli kokonaan Jilian. Lyhyemmät hiukset sopivat kallelle mainiosti, ja uusi puku sai hänet näyttämään maailmanmatkaajalta.

Vaikkei mies ollut rahaa tuonut, toi hän kasapäin kirjoja mukanaan, suuri osa oli seikkailukirjoja ja tietokirjoja. Jilia rakasti kirjoja, hänellä ei ennen ollut juurikaan kirjoja, muutama vaivainen romaani vain.

Kalle oli myös loistava kokki, joka päivä hän laittoi Jilialle mitä upeimpia ruokia. "Minkälaisen miehen minä olenkaan saanut", huokaili Jilia usein hyvän ystävänsä, neiti nimettömän kanssa.

Kalle osti myös kasoittain uusia upeita vaatteita. Jiliaa alkoi tässä vaiheessa hieman ihmetyttämään herran käytös, hehän eivät olleet vielä ehtineet naimisiinkaan. Vaikka ruoat, kirjat ja vaatteet olivat ihana asia, kaipasi Jilia enemmän seuraa, Kalle oli suurimman osan ajasta itsekseen, eikä niin paljon Jilian kanssa.

Päivä pitkät oli Kalle töissä, ja Jilia yksikseen kotona. Hänellä ei ollut paljon tekemistä, kun oli siivottu ja haettu posti. Niinpä hän luki ja lokoili usein joutilaana. Kyseinen järjestely suretti Jiliaa, hän ei koskaan ennen ollut ollut toimeton, eikä hän halunnutkaan olla.

Eräänä päivänä tapahtui se ihme, että Jilia huomasi olevansa raskaana. Aluksi hän säikähti, oli nopeasti päästävä naimisiin, ettei kylillä alettaisi puhua. Mutta loppujen lopuksi oli ihanaa saada taloon lisää elämää.

Häät vietettiin kaikessa hiljaisuudessa, ilman ainoatakaan todistajaa. Molemmat olivat kuitenkin hyvillään, päästessään vihdoin naimisiin. Kallekin oli äärettömän innoissaan lapsesta. Jilian käsityksen mukaan hän rakasti lapsia, ehkä Kalle olisi nyt eloisampi.

Ja Jilian toive toteutui, Kalle jutteli vaaverolle ihastuksissaan. Ja suunnitteli kovasti lasten huonetta ja pohti nimivaihtoehtoja. "Jos siitä tulee poika, niin nimeksi Jules tai Julle, ja jos siitä tulee tyttö, niin nimeksi tulee Lydia tai Lilli", tähän Jilia vastasi usein, että hän päättäisi nimen, koska hän on äiti.

Eräänä leutona iltapäivänä, tullessaan neiti nimettömän luota, Jilia kuuli kuinka Kalle puhui puhelimessa.

"Niin niin, pidan kyllä tytöstänne huolta, älkää pelätkö." Jilia ei voinut kuulla mitä langan toisessa päässä sanottiin, mutta hän kuunteli korva tarkkana mitä Kalle sanoi. "Juu, hän voi oikein hyvin, ja hän saa pian lapsenkin", "Aivan, aivan, totta tosiaan", Kalle puhui. Jiliaa tosiaan kummastutti keskustelu, ja hän päättikin kysyä siitä myöhemmin, muttei nyt, Kalle oli ollut niin iloinen jonki aikaa, eikä Jilia halunnut pilata tätä mieltä.

 

Koko puhelun hän unohtikin, saatuaan ihanan tyttö lapsen, jonka nimeksi hän antoi pitkän mietinnän jälkeen Nonette, ei Lydia, eikä Lilli. "Niin kuin siinä minun lempi kirjassani", hän sanoi.

 

Tässä oli ensimmäinen osa, kommenttia olisi ihana saada, ja kritiikkiä. Tämä on nyt toinen tarinani netissä, edellinen jäi kesken, se oli jokseenkin saman tyylinen. Toivottavasti osa ei ollut liian lyhyt.