Viides osa saapuu viimein, toivottavasti ei ole pituutta liian vähän : )

Jilia oli hyvin iloinen kuullessaan tyttärensä raskaudesta. "Tärkeintä on, että se on oleva terve ja iloinen, eikä kauneuskaan olisi pahitteeksi, toisaalta sinulta ja miehetäsi sitä kyllä löytyy!"  Jilian ilo johtui lähinnä siitä, että suvun tulevaisuus oli nyt taattu. Sisäisesti hän kuitenkin suri; hän oli tulossa vanhaksi, mutta tunsi olevansa liian nuori kuolemaan. "Voi äiti kulta, ethän sinä vielä toki kuukahda!", Nonette sanoi.

Jonataninkin ilo vauvasta oli nähtävää, tosin hän ei surrut. Kuten Kalle ja Jilia aikoinaan, hekin valitsivat jo nimeä, mutta hienostuneiden nimien sijaan, oli ehdokkaana sellaisia nimi kuin: Nyytti, Silmu ja Helga.

Eräänä iltana Noneten lukiessa mielikirjaansa, tipahti sivujen välistä paperiliuska. Hän otti sen käteensä ja luki:

Rakas ystäväni Kalle.
En osaa sanoin kuvata kuinka onnelinen olen puolestasi. Pahoittelen etten päässyt häihin.
Lähetän tämän kirjeen, koska minun on varoitettava sinua. Jilia Gariboldi kuuluu nimittäin sukuun, jota emme mainitse muutamien turvallisuus-syiden vuoksi. Hän ei ole tietoinen asiasta nyt, ja toivon ettei olisi myöhemminkään.
Hänet annettiin pienenä pois perheestä, tai pikemminkin otettiin, siksi.
Olemme neuvostossa saaneet vihiä, että hänen sukunsa etsii häntä, ole kiltti, äläkä anna niiden saada tietää teidän asuinpaikastanne.
Jos niin käy, on se minun syyni, tämä asia nimittäin annettiin minun kämmenelleni, ja jos HE löytävät teidät, käy minun huonosti.
Rakkain lapsuudenystäväsi Nobella.

Kuka kumma oli Nobella, ja mikä oli neuvosto, ja mikä suku? Nonettea kummastutti koko kirje, mutta jatkoi rauhallisena kirjaansa, käyttäen kirjettä kirjanmerkkinä. Jos olisi ollut viisas, hän olisi juossut isänsä luo tiedustelemaan asiaa.

Samana iltana, kun Kalle oli tutkimassa tähtiä, kuului jostain jyskettä. Koko perhe juoksi paikalle. Samassa taivaalta kuului käheä naisen ääni: Tiedän aikeistasi Kalle, yksi tietää, et SAA kertoa heille. Jos jonkun on pakko kertoa, se olen minä!". Kalle katsoi peloissaan perhettä; hän tiesi, että he tiesivät hänen tietävän jotain, ja joku tiesi myös. Ääni ei ollut hänelle pelottava, hän tunsi sen hyvin, paremmin kuin kukaan olisi voinnut kuvitella. Hänen perheensä oli hädissään, he katsoivat kauhuissaan taivaalle.

 

Kului hetki, ennen kuin kukaan tajusi, mitä oli tapahtunut. Kalle oli seissyt teleskoopin luona ja tutkinut tähtiä. Ääni oli sanonut jotain... Kalle tiesi jotain... Mutta samassa! Kalle oli kadonnut, punertava valonsäde oli nielaissut hänet, ottanut mukaansa. "Olen kyllä tienny Kallen salaavan jotain... salaperäisiä puheluita sun muuta. Mutten olisi koskaan, en KOSKAAN uskonut häen olevan tekemisissä jonkin näin vaarallisen kanssa!", karjui Jilia. Nonette arveli asian liittyvän jotenkin kirjeeseen. HÄN tiesi.

Kallen matka unohtui kuitenkin hetkeksi, kun kaunis tyttövauva syntyi. Nimeksi hänelle annettiin Helinä. Mielessään hänellä kuitenkin pyöri yhä kirje ja Nobella, oliko ääni ollut hänen. 

Eräänä kuutamoyönä, muiden ollessa nukkumassa, makoili Jilia sohvalla miettien miehensä kohtaloa. Hän tunsi, kuinka hänen silmänsä vähitellen umpeutuivat. Joku hiipi talossa, tutun oloinen kähinä kuului. Jilia avasin silmänsä, hänen eteensä oli ilmaantunut kalpeahko vähäpukeinen nainen. Ennen kuin Jilia huomasi mitään, oli nainen upottanut hampaansa hänen kaulaansa, mikä vaivutti hänet syvään uneen. Kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, oli nainen kadonnut, ainakin hän luuli niin. Kähinää ei kuulunut. Jotain oli tapahtunut, hänen silmiään poltti... miksi? "Tietysti! Se katala nainen janosi verta, ja minä olen muutenkin vanha, niinpä hän päätti muuttaa minut mukanaa sellaiseksi kuin hä oli!" Aivan. Jilia oli nyt vampyyri, ainoa paikka johon ei päivän valo päässyt hänen kodissaan, oli suljettu huone, jota ei valonpuutteen vuoksi käytetty koskaan.

Huoneeseensa hän sijoitti suuren arkun, jossa hän voisi päivisin nukkua. Muut talon asukit olivat suhtautuneet Jilian "sairauteen" varsin rauhallisesti. Eivät he häntä pelänneet. Nonette kuitenkin oli omituisen hiljainen, hän nimittäin tiesi kuka oli Jilian muuttanut. Se oli varmasti tämä Nobella, koska Kalle oli kertonut jollekin, oli nainen halunnut kostaa.

Eräänä varsin kauniina päivänä, oli Helinän aika kasvaa taaperoksi. Nonette ajatteli jäävänsä kaipaamaan tyttärensä vauvaikää, kun tämä oli ollut niin kiltti.

Oikein suloinen taapero tytöstä kasvoikin, joskin entiseen verrattuna rasavilli. Mutta kyllä hän vanhempiaan totteli, jos niin käskettiin. Mustat hiukset tulivat isältä ja suu äidiltä, se "pususuu."

Nonette halusi opettaa Nonetelle kaiken, mitä tämä tulisi tarvitsemaan. Ensimäisenä olisi kuitenkin vuorossa kävely.

Helinän taaperoikä kulki niin vimmatusti. Hän tuntui suurenevan päiväpäivältä, ja niinhän hän tekikin. Mummi seuranaan hän venyi ennen pitkää lapseksi.

Helinä oli erikoisen kaunis lapsonen. Paksut huulet hänellä tosin oli, mutta sen korvasi pitkä ja kiiltävä musta tukka, ja iloinen ilme.

Josefinesta ja Helinästä tuli kerrassaan parhaita ystäviä, surullista vain oli, että Josefine ja hänen veljensä kasvaisivat pian teineiksi, silloin ei heistä olisi Helinälle leikkitovereiksi.

Nonette heräsi keskellä yötä alhaalta kuuluvaan rätinään. Keittiön hella oli syttynyt palamaan. Hellan vieressä makasi hänen äitinsä, Jilia liikkumattomana ja pelottavana. Hänen silmänsä olivat kauttaaltaan punaiset.

Jilia oli kuollut.

Nonette ei voinut uskoa sitä. Hänen aina niin vahva ja jopa "kuolematon" äitinsä oli kuollut. Isäkin oli kadonnut jonnekin, mutta ehkä hän vielä palaisi takaisin. Ainoa hyvä asia oli, että Jilia oli nyt sentään paremmassa paikassa.

Kaikki surivat Jilian kuolemaa, erityisesti Helinä oli suutuksissaan. Mummi ei IKINÄ ollut suuttunut hänelle, vaikka hän teki pahojaan. Mummi oli aina leikkinyt hänen kanssaan, kun Josefine oli kasvanut. Kuka haluaisi satuttaa sellaista ihmistä!

Vastaus löytyi kotiovelta. Nonette oli kuullut koputuksen ja mennyt avaamaan, ovella seisoi, kukapa muukaan kuin Nobella, se tuholainen.
"Mitä tahdot!?", huudahti Nonette.
"Kertoa sinulle jotain. On sinun syysi, että äitisi kuoli, koska sait tietää hänen syntyperästään, minusta tuli vampyyri, samanlainen kuin HE", sanoi Nobella maireasti hymyillen.
"Jaaha, omapahan on vikasi, että lähetit sen kirjeen! Keitä HE ovat?"
"Paholaisen suku! Kyllävain, HE asuvat maankamaran alapuolella, vampyyrit näet. Jilia ei kuitenkaan ollut kuten he, hän oli vaihdokas, siksi hänet vietiin pois. HE halusivat hänet takaisin. Neuvosto, siis öömm... Tarujen-neuvosto antoi minulle tämän tiedon, koska olin kyllin luotettava. Kerroin isällesi kuitenkin asiasta, ja kun sinä sait tietää, minä muutuin vampyyriksi", Nobella selitti, "Ja vampyyrihän tarvitsee välistä verta, siksi muutin Jilian vampyyriksi. Ja se tulipalo, se joka hänet tappoi, jos hän ei olisi ollut vampyyri, ei hänen olisi käynyt kuinkaan. Mutta kun sinä sait tietää asiasta, ja minä muutuin ja purin häntä, niin syy on oikeastaan sinun..."
"Tuliko vain syyttelemään minua? Entäs sitten, vaikka sain tietää, äidin suku ei sentään tiedä."
"Tietää se, muistatkos serkkusi, ja hänen vanhempansa, Quayaut? He ovat teille sukua, ja niinpä siis, Kalle petti minut kauan aikaisemminkin", Nobella jatkoi, "mutta en tullu tänne syyttelemään, tulin kertomaan, että aitisi on nyt onnellinen, ja paremmassa paikassa. Ja... sinuakin odottaa pian yllätys", Nobella hymyili nyt aidosti. Nonette tunsi, että tämä nainen voisi sittenkin olla hänen ystävänsä.

Tosiaankin, yllätys oli tulossa aamulla Nonette heräsi tavallista iloisempana, ja vaatteita vaihtaessaan hän sen huomasi. Pieni vauvamasu oli jälleen ilmaantunut, tämä taisi olla se Nobellan iloinen yllätys.

Viitos osa oli nyt siinä, toivottavasti piditte : )