Uutta osaa pukkaa taas, pahoittelen pikähköä taukoa, peli-into oli jonkin aikaa hiemasen hukassa...

"Anteeksi nyt, mutta tuo ei ole kovinkaan soveliasta sanottavaa naimisissa olevale naiselle! Ja emmehän me ole niinkään läheisiä, että tuttavallisesti toisiamme nimittelisimme, emmekä ole myöskään sukua! Niin että miksi noin sanoit?", huudahti Jilia hämmentyneenä, hän oli tuntenut tuon pitkän ja pelottavan oloisen miehen noin viisi minuuttia, joten siskoseksi sanominen suorastaa suututti hänet. "No jaa, jos saan huomauttaa, niin olet varsin tietämätön, mutta sinä OLET ihan oikeasi sisareni, ihan totta", hymyili herra Quaya pilkallisesti. Jilialle oli selkeästi tulossa paha migreeni, riiteleminen ei ollut koskaan oikein ollut hänen juttunsa, varsinkaan kun vastassa oli ivallinen mies. Niinpä pitemmittä puheitta Jilia työnsi miehen pois omalta pihaltaan, ja juoksi ärtyneenä sisälle.

Onnellisen tietämätön Nonette maalasi ihastuksissaan uusilla väreillään. Hän ei tiennyt lainkaan päivän tapahtumista, ihmetteli vain äidin kärttyisyyttä. Mitä rakkaalle mamille oli tapahtunut.

Jilialle oli tosiaankin tullut odotettu migreenikohtaus, hänen olisi kuulunut tietysti  levätä, mutta shakin peluu tuntui paremmalta. Hän ei ollut koskaan näyttänyt juurikaan samalta vanhempiensa kanssa, molemmat olivat vaaleita ja siroja, jilia muistutti enemmänkin terhakkaaa keijua, kuin vaaleaa kaunotarta. Ehkäpä he eivät olleetkaan hänen oikeat vanhempansa. Mutta mitä yhteistä oli Jilialla ja herra Quayalla: ei mitään, toinen oli ylimielinen ja toinen ajatteli muita enemmän kuin itseään.

"Äiti, me ollaa Ywonnen kanssa ihan parhaita kavereita, niin miksi me ei voida enää nähdä?", kyselii Nonette aamulla. "Noh, kun hänen isänsä on loukannut minua pahasti, vaikka hän SAATTOIKIN puhua totta, niin minusta tuntuu kivemmalta, jos et aina hänen kanssaan olisi. "Miten sinua on loukattu muka?", Nonette kysyi. "Ywonnen isä sanoo olevansa veljeni, hän puhuu puuta heinää." "Miksei hän sitten voisi olla, eihän sinulla ole edes kuvaa "vanhemmistasi", olen etsinyt kaikkialta, eikä löydy. Olis sitäpaitsi siistiä jos Ywonne olisi mun täti", Nonette selosti. "Ei se ole täti, vaan serkku, kultaseni. Minun siskoni olisi tätisi, ja vejeni olisi setä", hymyili Jilia.

 

Eräänä iltana sai Jilia ajatuksen. Hän kutsuisi Quayat syömään. Hä oli voittanut suurimman vihansa ja tullut siihen tulokseen, että olisihan se ihan mahdollista, jos hänellä olisikin toinen perhe, saisi Nonettekin sukulaisia.

Kutsuun vastattiin innolla, eikä kestäny aikaakaan, kun herra Quaya aloitti keskustelun vanhemmistaan. Hän kertoi olevansa muutaman vuoden vanhempi Jiliaa. Hän oli ollut neljän, kun Jilia syntyi. Kun tämä oli ollut vuoden hänet annettiin pois parempaan perheeseen. "Millä tavalla parempaan?", kysyi Jilia, "No, meidän vanhempamme eivät olleet mitään taivaan enkeleitä, niin että sinut annettiin pois", hymyili veli.

"Minulla oli tietysti aivan kamala ikävä sinua, vaikka olitkin silloin semmoinen vauva. Niinpä täytettyäni viisitoista, lähdin etsimään sinua, ja löysin", jutteli herra Quaya iloisesti, ja haukkasi lisää ruokaa.

Nonette kuunteli korva tarkkana keskustelua nurkasta. "Onko Ywonne siis serkkuni?", hän kysyi. Jilia nyökkäsi hänele vastaukseksi innokkaasti päätänsä. Noneten kasvoille ilmaantui omituinen ilme ajatellessaan saavansa olla tulevaisuudessa niin paljon parhaan ystävänsä kanssa.

"Äiti! Kun minä ja Ywonne kasvetaan isoiksi, me aijotaan asua samassa talossa, ja kuolla samaan aikaan, yhtä vanhoina"

Nonette tahtoi olla myös kaunis. Äidin mielestä turhamaisuus ei pukenut Nonettea, tämä kun oli ottanut tavakseeen kuntoilla vaan. "Kauneus on katsojan silmissä", hänellä oli tapana sanoa.

Tytölle oli tuut myöskin tavaksi unelmoida. "Kotityöt aina ensin", Jilia saneli, mutta ei saanut Nonettea liikahtamaankaan. Liiankin usein hän jopa nukahti siihen sängylleen vaihtamatta edes vaatteita.

Eräänä päivänä tapahtui eräs varsin iloinen yllätys. Nonette nimittäin pyrähti teiniksi. "Kuinka ihmeessä tämä aika oikein kuluu? Minustakin on jo tulossa vanha", mutisi Kalle katsellessaan Noneten lumoavan kauniita kasvoja.

Riehakkaasta Nonetesta oli kasvanut haaveilija. Aivan yhtäkkiseltään oli turhamaisuus tipotiessään, ja parasta seuraa olivat kirjat. Erityisesti mielenkiintoiset romaanit veivät Noneten mennessään. Ywonne ei ollut ihan vielä kasvanut, joten heidän yhteinen aikansa oli pikkuisen vähentynyt.

 

Rakkaani, olethan huomannut kuinka upea nuori nainen Nonetesta on kasvanut?", intoapuhkuva Jilia huudahti eräänä lauantaina Noneten olessa ulkona. "No juu, varsin kaunis hän kieltämättä on, minäkin mietin jo että kuinka aika kuluukaan näin nopeaan...", mutisi Kalle vastaukseksi. "Noh, eikö sinusta olisi jo aika alkaa miettiä hänelle sulhasta!", huudahti Jilia miltein hyppien penkillään.

"MITÄ?! Naimisiin? Hän on vasta neljäntoista, ei nyt vielä sentään", huudahti Kalle. "No hän ehtii tutustua kunnolla, ettei hyppää avioliittoon niinkuin me aikoinamme", hymyili Jilia.

Siitä lähtien kaupungilla ollessaan, hän katsasti kaikkia miehiä (nuoria) jotka katseeseensa sai. "Rikas, mutta nenä suorastaan kammottava." Eipä löytynyt hyviä miehiä Nonetelle tältä reissulta.

Kalle ei sensijaan poistunut koskaan kotoa, muuten kuin töihin, ja joskus harvoin vierailuille. Hän ei halunnut päästää tytärtään koskaan naimisiin ja pois kotoa.